On tuntunut menevän taas torstaista hyvin.
Hankin kuntosalijäsenyyden ja käyn jatkossa liikkumassa päivittäin. Kuntosali on naisten sali ja jäsenhinnalla saan myös hierontaa ja solariumia. Hiukan ylellisyyttä ja oleilua jatkuvan töllön tuijottamisen sijasta. Tarkoitukseni on myös laihua.
Lisäksi olen pikkujouluillut hyvässä ja vähemmän hyvässä seurassa. Jouluruoka on POP.
Olen ideoinut ystäväni kanssa uusia tapoja työllistyä ja käynyt jopa työhaastattelussa (joka ei mennyt hyvin, tuskin tuen valituksi toiselle kierrokselle)
Keksin lopputyöaiheen, siivosin kissan hiekkalaatikon viimein ja aloitin opinnäytetyön valmistelun.
Kovin paljon olen touhuillu ja onni on syntynyt ajasta jossa ei tarvitse miettiä ongelmiaan.
Kumman paljon on energiaa liikkeellä. Johtuu joko kuntoilusta, tai sitten hypomania on matkalla. Olettaen, että diagnoosi on edes oikein.
sunnuntai, 2. joulukuu 2007
Huomioita eilisistä.
sunnuntai, 25. marraskuu 2007
Punainen Kirja
Minulla on punakantinen kirja, jonka jouduin ostamaan terapeutin toiveesta muistiinpano/ mietiskely kirjaksi,
Siellä on jo jonkinverran ajatuksia ja kirjoituksia epäselvällä fontilla ja kaltevalla rivistöllä. Sikin sokin mikä on hyvin epäluonnollista minulle pakkomielteeni takia. Tekstin tulee olla selkeää ja suoraa. Aakkosten kuin pienten sotilaiden vieri vieressä. Mutta tässä tapauksessa en anna sen häiritä. Noiden punaisten kansien välissä on sisäinen maailmani, joka sekään ei ole sotilaallisen jäsentynyt. Kirjoitan sivuille vaikka ylösalaisin jos sille tuntuu.
En ole uskaltanut lukea viimeyönä kirjoittamaani viestiä. Etten katuisi totuuksiani. Eilispäivä oli muutenkin lohduton. Soitin kotiin kun näin äitini tavoitelleen minua ja kuullessani koko perheeni äänet taustalla tunsin oloni äärimmäisen yksinäiseksi. Täällä minä olin, kutakuinkin 400km päästä perheestäni, heidän lounastaessaan ja saunoessaan yhdessä. Tuijotin pikään 11pv vanhan siskon poikani unta kuvasta joka on puhelimeni taustalla ja minulla oli kamala ikävä heitä. Taisin itkeäkin. Ja mietin, pitäisikö minun kuitenkin ulottaa työnhakuni kotiseuduille päin. Saisiko suhteen toimimaan vaikka olisi välimatkaakin? On vain jotenkin tunne, etten saa tarpeeksi tukea ja lohtua nykyisessä kodissani. Että on vaikea parantua ja voittaa nämä luultavasti olemattomat ongelmat jotka kuitenkin aiheuttavat suurta ahdistusta ja tuskaa ilman lapsuudenkotini ilmapiiriä. En tiedä mitä tästä ajatella. Voisinhan minä lähteä, aluksi kuukaudeksi tai kahdeksi. Se kaupunki mistä tulen on kyllä niin ankea että tiedän etten enää haluaisi asua siellä, mutta siellä on perheeni.
Kirjoitin eilen, että puolisoni on se osa perheestäni josta välitän vähiten. Lause maistuu erittäin pahalta suussani ja olen yrittänyt miettiä miksi näin on . Ainoa vaihtoehto on lienee se, että asun hänen kanssaan ja muu poissaoleva perheeni saa isomman merkityksen vain olemalla poissa. Jos asuisin vanhempieni luona, saisiko puolisoni vuorostaan isomman merkityksen olemalla poissa?
Minulla on hillitön pelko siitä, että ihmiset kuolevat ympäriltäni. Vanhempani ovat kohta sen verran vanhoja, että asia on edessä 20 vuoden sisällä. Siskoni perheineen on ainoa mikä minulle jää. Mutta entä jos hän ajaa autokolarin työmatkallaan ja menehtyy? Mitä jos poissa oleva perheeni onkin joku päivä poissa enkä minä ole nähnyt heitä pariin kuukauteen koska asun muualla. Menetän heidät pyyhkäisyllä, enkä koskaan ehdi hyvästelemään.
En ole ihan varma, onko rakkaus hyvä asia. Se johtaa väistämättä suruun. Ja mitä pidempiä rakkaudenvuosia sitä elää, sitä suurempaa ja syvempää on suru. Niinkuin isoäitini sen kiteytti isoisäni kuollessa; tuntuu kuin puolet minusta olisi kuollut hänen mukanaan.
Siellä on jo jonkinverran ajatuksia ja kirjoituksia epäselvällä fontilla ja kaltevalla rivistöllä. Sikin sokin mikä on hyvin epäluonnollista minulle pakkomielteeni takia. Tekstin tulee olla selkeää ja suoraa. Aakkosten kuin pienten sotilaiden vieri vieressä. Mutta tässä tapauksessa en anna sen häiritä. Noiden punaisten kansien välissä on sisäinen maailmani, joka sekään ei ole sotilaallisen jäsentynyt. Kirjoitan sivuille vaikka ylösalaisin jos sille tuntuu.
En ole uskaltanut lukea viimeyönä kirjoittamaani viestiä. Etten katuisi totuuksiani. Eilispäivä oli muutenkin lohduton. Soitin kotiin kun näin äitini tavoitelleen minua ja kuullessani koko perheeni äänet taustalla tunsin oloni äärimmäisen yksinäiseksi. Täällä minä olin, kutakuinkin 400km päästä perheestäni, heidän lounastaessaan ja saunoessaan yhdessä. Tuijotin pikään 11pv vanhan siskon poikani unta kuvasta joka on puhelimeni taustalla ja minulla oli kamala ikävä heitä. Taisin itkeäkin. Ja mietin, pitäisikö minun kuitenkin ulottaa työnhakuni kotiseuduille päin. Saisiko suhteen toimimaan vaikka olisi välimatkaakin? On vain jotenkin tunne, etten saa tarpeeksi tukea ja lohtua nykyisessä kodissani. Että on vaikea parantua ja voittaa nämä luultavasti olemattomat ongelmat jotka kuitenkin aiheuttavat suurta ahdistusta ja tuskaa ilman lapsuudenkotini ilmapiiriä. En tiedä mitä tästä ajatella. Voisinhan minä lähteä, aluksi kuukaudeksi tai kahdeksi. Se kaupunki mistä tulen on kyllä niin ankea että tiedän etten enää haluaisi asua siellä, mutta siellä on perheeni.
Kirjoitin eilen, että puolisoni on se osa perheestäni josta välitän vähiten. Lause maistuu erittäin pahalta suussani ja olen yrittänyt miettiä miksi näin on . Ainoa vaihtoehto on lienee se, että asun hänen kanssaan ja muu poissaoleva perheeni saa isomman merkityksen vain olemalla poissa. Jos asuisin vanhempieni luona, saisiko puolisoni vuorostaan isomman merkityksen olemalla poissa?
Minulla on hillitön pelko siitä, että ihmiset kuolevat ympäriltäni. Vanhempani ovat kohta sen verran vanhoja, että asia on edessä 20 vuoden sisällä. Siskoni perheineen on ainoa mikä minulle jää. Mutta entä jos hän ajaa autokolarin työmatkallaan ja menehtyy? Mitä jos poissa oleva perheeni onkin joku päivä poissa enkä minä ole nähnyt heitä pariin kuukauteen koska asun muualla. Menetän heidät pyyhkäisyllä, enkä koskaan ehdi hyvästelemään.
En ole ihan varma, onko rakkaus hyvä asia. Se johtaa väistämättä suruun. Ja mitä pidempiä rakkaudenvuosia sitä elää, sitä suurempaa ja syvempää on suru. Niinkuin isoäitini sen kiteytti isoisäni kuollessa; tuntuu kuin puolet minusta olisi kuollut hänen mukanaan.
sunnuntai, 25. marraskuu 2007
Terapian alku
Jos sinä katsoisit minua suoraan kasvoihini, näkisit rauhalliset harmaat silmät, tyynet ja ystävälliset kasvot ja punaisen tukan. Minä ehkä hymyilisin tai jopa nauraisin. Ehkä olisit saanut minut jopa unohtamaan varauksellisuuteni ja kertoisin omasta mielestäni hyvää juttua innostusta uhkuen, kädet vierellä viittoen kuin yhtenä lisäkielenä.
Jos minä katsoisin itseäni suoraan kasvoihin, näkisin ahdistuneet silmät joissa välillä käy suunnaton itseinho.
Ja ihmettelen miten olen onnistunut salaamaan sisäisen myrskyni kaikilta niin hyvin, että jotkut jopa pitää minua naiivina koska en ole heidän nähdäkseen kokenut koskaan mitään tuskallista. Miten olen onnistunut antamaan luonnollisen, terveen, tasaisen ja rohkean kuvan? Vaikka koko maailmani on ollut riekaleina jo pitkän tovin.
Tiedän kyllä vastauksen. Koska olen kuin haavoittunut kissa, ryömin yksinäni kärsimään. Tähän mennessä kärsimykseni ovat olleet äänettömiä, mutta äänetön kärsimys on kuin kovakohinainen energia-aalto joka hyökyy päälle sinut sokeuttaen ja kuurouttaen. Minä en enää saanut hallittua sitä äänettömyyttä ja oli pakko päästää edes yksi ääni, joka katkaisisi vuorelta huipun, että se mahtuisi sisään minua räjäyttämättä.
Mietin monesti onko elämä todellakin tätä? Jatkuvia pelko ja ahdistustiloja ilman hengähdystaukoja? Kun uudesta pelosta pääsee, seuraava on jo tunkemassa sisään. Minä en tiedä tai ymmärrä mitä tämä minut niin surulliseksi ja onnettomaksi tekevä on? Ja miksi pidän siitä kiinni? Mutta sen olen ymmärtänyt, että asia on hoidettava pois päiväjärjetyksestä. Siksi siis aloin kirjoittaa tätä, jotta saisin jäsenneltyä päässäni olevaa kaaosta edes hiukan. Että ymmärtäisin miksi en tunne sopivani tähän maailmaan? Miksi tunnen muiden yrittävän ottaa minulta pois sen vähänkin mitä minulla on? Ja miksi tunnen oloni arvottomaksi ja elämäni täysin turhaksi? Kuin minut olisi synnytetty tänne ihan puhtaaksi kiusaksi. Omakseni.
Jotta tajunnanvirrastani saisi mitään tolkkua, valotan hiukan persoonattomasti taustojani. Olen kohta kolmekymppinen nainen. Minulla on kaksi hyödytöntä ammattikorkeakoulututkintoa joiden ansiosta olen työtön. (Kannattaa valita kulttuurinala, kaikille tiedoksi.) Minulla on Mies, jonka kanssa jaan elämäni. Hän on enimmäkseen ällöttävän ymmärtäväinen ja viisas, juuri siinä määrin että saa minut tuntemaan itseni pikkumaiseksi, inhottavaksi ja sietämättömästi. Hänen hyvyytensä kontrastiksi omalle omakuvalleni. Itseinhoni syvenee. Mutta minä rakastan häntä, ja säälin häntä sillä hän sai minut ristikseen. Hän ansaitsisi rehellisesti ihmisen joka on pitkäpinnainen, iloinen ja huolehtiva. Ei elliä joka on siinämäärin katkeroitunut että heruttaa toisinaan oman myrkkynsä hänen päälleen. Satuttaa koska on itse sisältä niin kipeä, että tuntee jonkun toisenkin ansaitsevan siitä omansa. Miksi jollakulla pitäisi olla helppoa kun minullakaan ei ole.
Minusta on varmasti vaikea pitää tässä valossa. Mutta te unohdatte sen, että ulospäin olen jotakin muuta mitä oikeasti olen. Olen varmasti monia asioita, hyviä ja pahoja, asioita joita en edes tiedosta. Asioita jotka muut näkevät mutta minä en, olipa ne sitten olemassa tai pelkkää illuusiota.
Mutta minusta kyllä pidetään. Minulla on ystäviä, puoliso on ollut rinnallani siitä kun olin 16-vuotias. Vanhemmat rakastavat minua. Samoin suojeleva isosiskoni, joka on paljon kovempi kuin minä, mutta kuitenkin kuin minä. Hänellä on varmasti ollut omat helvettinsä joista hän ei puhu, niinkuin en minäkään.
Minä rakastan perhettäni, en näe siinä tai ainakaan en tahdo nähdä virhettäkään. En pysty vihaamaan isääni koska tiedän että kaiken sen pidättyvyyden ja kovuuden alla on sama tuska mikä itselläni. Äitiäni lähes palvon. Ja koska ollaan näin tuskallisen rehellisiä, mieheni on ehkä perheestäni se josta välitän vähiten. Koska olen hukkunut katkeruuteeni ja olen hänelle vihainen asioista joita en edes tunnista. Ja koska kaikesta ilmeisestä rakkaudestaan huolimatta, olen vain harvoin kokenut hänen rakastavan. Hänen kanssaan olen enemmän yksin kuin ihmisjoukossa. Saan häneltä ymmärrystä henkiseen tuskaani, katon pääni päälle ja ruokaa, mutta en seuraa, ratkaisua, mainittavaa apua. Hänen kanssaan tunnen joutuvani selviämään kaikesta yksin, perheeni kanssa minulla on side, näkymätön tuki joka kannattelee.
Yksi syy varmasti tilanteeseemme on siinä, että mieheni on inattentiivinen ADD, eli rauhallinen versio ADHD:sta. Hänen tuulensa on vaihteleva, hän uppoutuu itseensä ja omiin ajatuksiinsa kuin aspergeri. Hän on kärsimätön ja melko lailla kiinnostumaton hänen ympärillään olevista asioista ja ihmisistä. Hän ei ole koskaan todella läsnä. Läsnä niin että pitäisi minua sylissään ja katsoisi minuun, imisi sanojani ja tuntojani sisälleen kuin aidosti kiinnostuneena. Hän pitää kiinni puolihuolimattomasti, samalla muihin asioihin keskittyneenä. Hän nukkuu paljon, pelaa videopelejä ja hän on laiska aloittamaan asioita, ei tahdo tehdä mitään velvollisuudesta vaan vain puhtaasta inspiraatiosta. Joskus energiani ei riitä tämän huoneiston kunnossapitoon koska joudun tekemään kaiken yksin. Olemaan kuin äiti. Jako on epäreilu, minulle velvollisuudet, hänelle lapsuuden rennot huvit.
Minulla on diagnosoitu masennus, joka muuttui kaksi kuukautta sitten 2.tyypin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Eli olen joko masentunut tai hypomaniassa eli normaalitilassa. Sinällään tilannetta kai voi sanoa onnelliseksi, että en joudu maniaan ja ajaudu sitäkautta psykoosiin, mutta tieto siitä, että tämä on parantumaton sairaus jota ei voi lääkitä, tuntuu lohduttomalta. Pelkään että se tarkoittaa sitä, että tulen kamppailemaan kaikkien näiden ahdistusten ja pelkojen kanssa koko loppuelämäni. Lisäksi minulla on oman keittiöpsykologini diagnoosi: olen adhd. Hän kyllä tiettää oman sairautensa kautta kaikki tunnusmerkit. Myönnetään, olen keskittymishäiriöinen ja joskus se aiheuttaa sellaisia möhläilyjä että tunnen itseni suoranaisesti typerykseksi. Normaalit asiat eivät suju minulta kunnolla. Ei itseasiassa mikään. Elämäni on ollut sarja pettymyksiä ja häpeäntunnetta. Ja aikuisena ei enää saa anteeksi virheitään samalla lailla kuin lapsena. Minulla ei siis ole juuri minkäänlaista elämänhallintaa.
Mutta mikä sitten kuvittelen olevani? En usko kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, tunneskaalani vaihtuvuus on liian nopea. Puhun tunneista saman päivän sisällä. Lääkäri ei kuunnellut tarkasti sitä mitä sanoin, hän halusi vain nähdä jojoamiseni ilosta suruun kuukausiakselilla. Ei, minulla ei ole kuukausia kestävää masennusta josta kohoan kuukausiksi taas normaaliksi tipahtaakseni taas masennukseen. Ei, ei ei.
Masennus minulla on ehdottomasti. Ja ahdistuskohtauksia. Ehkä jopa se ADHD:n inattenttinen versio sillä vaivun helposti ajaatuksiini, unelmoin paljon enkä pysty keskittymään enkä suoriutumaan tarkkuuta vaativista tehtävistä ilman kunnon lepoa, ruokaa ja taukoja.
En tiedä kuinka pitkälle tämä kantaa. Kyllästyn helposti vaikka kerrottavaa olisi paljon. Vain aika tulee näyttämään kuoriutuuko tästä munasta selväjärkinen kana. Ja saavuttaako tuo kana koskaan mielenrauhaa. Luoja tietää, että olisi jo sen aika.
Terveisin Pikkusisar
Jos minä katsoisin itseäni suoraan kasvoihin, näkisin ahdistuneet silmät joissa välillä käy suunnaton itseinho.
Ja ihmettelen miten olen onnistunut salaamaan sisäisen myrskyni kaikilta niin hyvin, että jotkut jopa pitää minua naiivina koska en ole heidän nähdäkseen kokenut koskaan mitään tuskallista. Miten olen onnistunut antamaan luonnollisen, terveen, tasaisen ja rohkean kuvan? Vaikka koko maailmani on ollut riekaleina jo pitkän tovin.
Tiedän kyllä vastauksen. Koska olen kuin haavoittunut kissa, ryömin yksinäni kärsimään. Tähän mennessä kärsimykseni ovat olleet äänettömiä, mutta äänetön kärsimys on kuin kovakohinainen energia-aalto joka hyökyy päälle sinut sokeuttaen ja kuurouttaen. Minä en enää saanut hallittua sitä äänettömyyttä ja oli pakko päästää edes yksi ääni, joka katkaisisi vuorelta huipun, että se mahtuisi sisään minua räjäyttämättä.
Mietin monesti onko elämä todellakin tätä? Jatkuvia pelko ja ahdistustiloja ilman hengähdystaukoja? Kun uudesta pelosta pääsee, seuraava on jo tunkemassa sisään. Minä en tiedä tai ymmärrä mitä tämä minut niin surulliseksi ja onnettomaksi tekevä on? Ja miksi pidän siitä kiinni? Mutta sen olen ymmärtänyt, että asia on hoidettava pois päiväjärjetyksestä. Siksi siis aloin kirjoittaa tätä, jotta saisin jäsenneltyä päässäni olevaa kaaosta edes hiukan. Että ymmärtäisin miksi en tunne sopivani tähän maailmaan? Miksi tunnen muiden yrittävän ottaa minulta pois sen vähänkin mitä minulla on? Ja miksi tunnen oloni arvottomaksi ja elämäni täysin turhaksi? Kuin minut olisi synnytetty tänne ihan puhtaaksi kiusaksi. Omakseni.
Jotta tajunnanvirrastani saisi mitään tolkkua, valotan hiukan persoonattomasti taustojani. Olen kohta kolmekymppinen nainen. Minulla on kaksi hyödytöntä ammattikorkeakoulututkintoa joiden ansiosta olen työtön. (Kannattaa valita kulttuurinala, kaikille tiedoksi.) Minulla on Mies, jonka kanssa jaan elämäni. Hän on enimmäkseen ällöttävän ymmärtäväinen ja viisas, juuri siinä määrin että saa minut tuntemaan itseni pikkumaiseksi, inhottavaksi ja sietämättömästi. Hänen hyvyytensä kontrastiksi omalle omakuvalleni. Itseinhoni syvenee. Mutta minä rakastan häntä, ja säälin häntä sillä hän sai minut ristikseen. Hän ansaitsisi rehellisesti ihmisen joka on pitkäpinnainen, iloinen ja huolehtiva. Ei elliä joka on siinämäärin katkeroitunut että heruttaa toisinaan oman myrkkynsä hänen päälleen. Satuttaa koska on itse sisältä niin kipeä, että tuntee jonkun toisenkin ansaitsevan siitä omansa. Miksi jollakulla pitäisi olla helppoa kun minullakaan ei ole.
Minusta on varmasti vaikea pitää tässä valossa. Mutta te unohdatte sen, että ulospäin olen jotakin muuta mitä oikeasti olen. Olen varmasti monia asioita, hyviä ja pahoja, asioita joita en edes tiedosta. Asioita jotka muut näkevät mutta minä en, olipa ne sitten olemassa tai pelkkää illuusiota.
Mutta minusta kyllä pidetään. Minulla on ystäviä, puoliso on ollut rinnallani siitä kun olin 16-vuotias. Vanhemmat rakastavat minua. Samoin suojeleva isosiskoni, joka on paljon kovempi kuin minä, mutta kuitenkin kuin minä. Hänellä on varmasti ollut omat helvettinsä joista hän ei puhu, niinkuin en minäkään.
Minä rakastan perhettäni, en näe siinä tai ainakaan en tahdo nähdä virhettäkään. En pysty vihaamaan isääni koska tiedän että kaiken sen pidättyvyyden ja kovuuden alla on sama tuska mikä itselläni. Äitiäni lähes palvon. Ja koska ollaan näin tuskallisen rehellisiä, mieheni on ehkä perheestäni se josta välitän vähiten. Koska olen hukkunut katkeruuteeni ja olen hänelle vihainen asioista joita en edes tunnista. Ja koska kaikesta ilmeisestä rakkaudestaan huolimatta, olen vain harvoin kokenut hänen rakastavan. Hänen kanssaan olen enemmän yksin kuin ihmisjoukossa. Saan häneltä ymmärrystä henkiseen tuskaani, katon pääni päälle ja ruokaa, mutta en seuraa, ratkaisua, mainittavaa apua. Hänen kanssaan tunnen joutuvani selviämään kaikesta yksin, perheeni kanssa minulla on side, näkymätön tuki joka kannattelee.
Yksi syy varmasti tilanteeseemme on siinä, että mieheni on inattentiivinen ADD, eli rauhallinen versio ADHD:sta. Hänen tuulensa on vaihteleva, hän uppoutuu itseensä ja omiin ajatuksiinsa kuin aspergeri. Hän on kärsimätön ja melko lailla kiinnostumaton hänen ympärillään olevista asioista ja ihmisistä. Hän ei ole koskaan todella läsnä. Läsnä niin että pitäisi minua sylissään ja katsoisi minuun, imisi sanojani ja tuntojani sisälleen kuin aidosti kiinnostuneena. Hän pitää kiinni puolihuolimattomasti, samalla muihin asioihin keskittyneenä. Hän nukkuu paljon, pelaa videopelejä ja hän on laiska aloittamaan asioita, ei tahdo tehdä mitään velvollisuudesta vaan vain puhtaasta inspiraatiosta. Joskus energiani ei riitä tämän huoneiston kunnossapitoon koska joudun tekemään kaiken yksin. Olemaan kuin äiti. Jako on epäreilu, minulle velvollisuudet, hänelle lapsuuden rennot huvit.
Minulla on diagnosoitu masennus, joka muuttui kaksi kuukautta sitten 2.tyypin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Eli olen joko masentunut tai hypomaniassa eli normaalitilassa. Sinällään tilannetta kai voi sanoa onnelliseksi, että en joudu maniaan ja ajaudu sitäkautta psykoosiin, mutta tieto siitä, että tämä on parantumaton sairaus jota ei voi lääkitä, tuntuu lohduttomalta. Pelkään että se tarkoittaa sitä, että tulen kamppailemaan kaikkien näiden ahdistusten ja pelkojen kanssa koko loppuelämäni. Lisäksi minulla on oman keittiöpsykologini diagnoosi: olen adhd. Hän kyllä tiettää oman sairautensa kautta kaikki tunnusmerkit. Myönnetään, olen keskittymishäiriöinen ja joskus se aiheuttaa sellaisia möhläilyjä että tunnen itseni suoranaisesti typerykseksi. Normaalit asiat eivät suju minulta kunnolla. Ei itseasiassa mikään. Elämäni on ollut sarja pettymyksiä ja häpeäntunnetta. Ja aikuisena ei enää saa anteeksi virheitään samalla lailla kuin lapsena. Minulla ei siis ole juuri minkäänlaista elämänhallintaa.
Mutta mikä sitten kuvittelen olevani? En usko kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, tunneskaalani vaihtuvuus on liian nopea. Puhun tunneista saman päivän sisällä. Lääkäri ei kuunnellut tarkasti sitä mitä sanoin, hän halusi vain nähdä jojoamiseni ilosta suruun kuukausiakselilla. Ei, minulla ei ole kuukausia kestävää masennusta josta kohoan kuukausiksi taas normaaliksi tipahtaakseni taas masennukseen. Ei, ei ei.
Masennus minulla on ehdottomasti. Ja ahdistuskohtauksia. Ehkä jopa se ADHD:n inattenttinen versio sillä vaivun helposti ajaatuksiini, unelmoin paljon enkä pysty keskittymään enkä suoriutumaan tarkkuuta vaativista tehtävistä ilman kunnon lepoa, ruokaa ja taukoja.
En tiedä kuinka pitkälle tämä kantaa. Kyllästyn helposti vaikka kerrottavaa olisi paljon. Vain aika tulee näyttämään kuoriutuuko tästä munasta selväjärkinen kana. Ja saavuttaako tuo kana koskaan mielenrauhaa. Luoja tietää, että olisi jo sen aika.
Terveisin Pikkusisar
