Minulla on punakantinen kirja, jonka jouduin ostamaan terapeutin toiveesta muistiinpano/ mietiskely kirjaksi,
Siellä on jo jonkinverran ajatuksia ja kirjoituksia epäselvällä fontilla ja kaltevalla rivistöllä. Sikin sokin mikä on hyvin epäluonnollista minulle pakkomielteeni takia. Tekstin tulee olla selkeää ja suoraa. Aakkosten kuin pienten sotilaiden vieri vieressä. Mutta tässä tapauksessa en anna sen häiritä. Noiden punaisten kansien välissä on sisäinen maailmani, joka sekään ei ole sotilaallisen jäsentynyt. Kirjoitan sivuille vaikka ylösalaisin jos sille tuntuu.

En ole uskaltanut lukea viimeyönä kirjoittamaani viestiä. Etten katuisi totuuksiani. Eilispäivä oli muutenkin lohduton. Soitin kotiin kun näin äitini tavoitelleen minua ja kuullessani koko perheeni äänet taustalla tunsin oloni äärimmäisen yksinäiseksi. Täällä minä olin, kutakuinkin 400km päästä perheestäni, heidän lounastaessaan ja saunoessaan yhdessä. Tuijotin pikään 11pv vanhan siskon poikani unta kuvasta joka on puhelimeni taustalla ja minulla oli kamala ikävä heitä. Taisin itkeäkin. Ja mietin, pitäisikö minun kuitenkin ulottaa työnhakuni kotiseuduille päin. Saisiko suhteen toimimaan vaikka olisi välimatkaakin? On vain jotenkin tunne, etten saa tarpeeksi tukea ja lohtua nykyisessä kodissani. Että on vaikea parantua ja voittaa nämä luultavasti olemattomat ongelmat jotka kuitenkin aiheuttavat suurta ahdistusta ja tuskaa ilman lapsuudenkotini ilmapiiriä. En tiedä mitä tästä ajatella. Voisinhan minä lähteä, aluksi kuukaudeksi tai kahdeksi. Se kaupunki mistä tulen on kyllä niin ankea että tiedän etten enää haluaisi asua siellä, mutta siellä on perheeni.

Kirjoitin eilen, että puolisoni on se osa perheestäni josta välitän vähiten. Lause maistuu erittäin pahalta suussani ja olen yrittänyt miettiä miksi näin on . Ainoa vaihtoehto on lienee se, että asun  hänen kanssaan  ja muu poissaoleva perheeni saa isomman merkityksen vain olemalla poissa. Jos asuisin  vanhempieni luona, saisiko puolisoni vuorostaan isomman merkityksen olemalla poissa?

Minulla on hillitön pelko siitä, että ihmiset kuolevat ympäriltäni. Vanhempani ovat kohta sen verran vanhoja, että asia on edessä 20 vuoden sisällä. Siskoni perheineen on ainoa mikä minulle jää. Mutta entä jos hän ajaa autokolarin työmatkallaan ja menehtyy? Mitä jos poissa oleva perheeni onkin joku päivä poissa enkä minä ole nähnyt heitä pariin kuukauteen koska asun muualla. Menetän heidät pyyhkäisyllä, enkä koskaan ehdi hyvästelemään.

En ole ihan varma, onko rakkaus hyvä asia. Se johtaa väistämättä suruun. Ja mitä pidempiä rakkaudenvuosia sitä elää, sitä suurempaa ja syvempää on suru. Niinkuin isoäitini sen kiteytti isoisäni kuollessa; tuntuu kuin puolet minusta olisi kuollut hänen mukanaan.